Kateus ja katkeruus on tunteista iljettävimmät. Jos joku ihminen määritellään katkeraksi, hänet voi sen jälkeen ohittaa täysin. Häntä ei ole tarpeen kuulla eikä hänellä ole oikeutta tulla kohdatuksi lempeydellä, sillä hän on kateellinen. Kateellinen ja katkera ihminen on satujen ilkeä äitipuoli ja paha haltiatar, nyxän ihan kamala exä ja kaikkeen pisteliäillä kommenteilla puuttuva anoppi. Niin, ja minä.
Ajoittain ei-toivottu yksin eläminen tuntuu fyysisenä kipuna. On kuin vereslihalla, ilman ihoa. Sitä tahtoisi kasvattaa jossakin suojassa uuden ihon, mutta ei ole paikkaa, johon piiloutua. Onnelliset pariskunnat tulevat vastaan kirjojen sivuilla, elokuvien kohtauksissa, hammaslääkärin odotushuoneen naistenlehdissä, lempibändin keikalla, juhlissa, bussissa matkalla juhlista kotiin, kotikadulla.
Kun tarpeeksi kauan kärsii kivusta, tulee katkeraksi. Katkeruus on elämän epäreiluuden aiheuttamaa osattomuuden tunnetta. Kateellinen kaipaa huomiota ja katkera toivoo rakkautta, mutta on helvetin vaikea rakastaa kateellista ja katkeraa ihmistä. Minä tiedän sen. Joka päivä yritän puhua kauniisti itselleni ja yhä uudestaan menee hermot, kun olen aina niin hankala ja vastaan niin ilkeästi. Mokomakin katkera ämmä.
Joensuulainen kuvataideopettaja, teologian opiskelija, kansalaisaktivisti ja luottamuksen pyhiinvaeltaja aka köyhä. Kirjoitan parisuhdeblogiin täysin ilman omakohtaista kokemusta parisuhteesta, vähän samaan tapaan kuin katolinen, selibaattiin sitoutunut pappi antaa avioliittoneuvontaa.
Kiitos ihanasta kommentista! Just noinhan se menee, että “elämä on paljon täysipainosempaa kun keskittyy siihen mitä on eikä siihen mitä puuttuu.” Mä sain hetken kestäneen immuniteetin miehiä ja rakkautta ja parisuhteen kaipuuta kohtaan, kun yks juttu päättyi ikävästi. On ollut kauheen kiva elää ajattelematta koko asiaa, ihan rehellisesti ja yhtään itseä pakottamatta miettiä kaikkea muuta kuin sitä. Energiaa ja aikaa on vapautunut niin paljon muuhun. Mutta pelkään, että tämä ei jatku loputtomiin. Täytyy vissiin saada taas siipeensä että muistaa olla haaveilematta mahdottomasta eli omalle kohdalle osuvasta ihmisestä. :) Ehkä joka kerta kun joku torjuu itsen, tulee pitempi tunteiden kuolema ja lopulta menettää kiinnostuksensa kokonaan eli vapautuu ja saavuttaa nirvanan. ;)
Suuret kiitokset tästä blogista! Erittäin samaistuttavaa. Olen kaivannut juuri tällaista vertaistukea. Tosin nyt täytyy luopua vaalimasta sitä ajatusta että olen ainoa jolla on sisäinen klonkku, eli en sittenkään niin spesiaali kuin kuvittelen ;) Mä olen saavuttanut jonkinasteisen sisäisen rauhan funtsimalla, että kaikki nämä tarvitsevuudet, katkeruudet ja häpeät kantaa jokatapauksessa mukanaan parisuhteeseen, ja samojen asioiden kanssa painiskelevat myös parisuhteissa olevat ihmiset. Elämä on paljon täysipainosempaa kun keskittyy siihen mitä on eikä siihen mitä puuttuu. Tämä teoria toimii siis tasan niin kauan kunnes joku ihastuttava ihminen taas osuu lähietäisyydelle…