Pyhäinpäivän alla ajatukseni monen muun lailla kääntyvät muistelemaan kuolleita rakkaita. Rakkauden roihu-teksteissä käsitellään tavallisesti parisuhderakkautta. Rakkauden roihu ulottuu tietysti myös muihin ihmissuhteisiin.
Minun kuolleet rakkaani ovat isovanhempani. Monta muutakin ihmistä elämässäni on kuollut, mutta isovanhempani ovat kuolleista rakkaista eniten niitä, joita ajatuksissani ja tunteissani kannan mukanani.
Isovanhempieni kuolemaan liittyy kuitenkin muutakin kuin pelkkä heidän siirtymisensä taivasten valtakuntaan. Vaarini kuoli, kun olin 19-vuotias ja juuri aloittamassa omaa itsenäistä elämää. Hänen kuolemansa oli iso menetys. Vaari oli jonkinlainen kallio, johon yksinhuoltajaäidin luotsaama lapsuudenperheeni nojasi.
Isänäiti kuoli muutama vuosi sitten 100-vuotiaana. Olin vain hetki aiemmin siirtynyt kotiäitivuosien jälkeen taas työelämään, saanut pappisvihkimyksen ja eronnut. Olin vähintäänkin lyöty muutenkin ja sitten mummukin kuoli. Mummun kuolemassa tunsin alkavani menettää lapsuuttani. En olisi uskonut, miten paljon kaipasin sitä, että olisi edelleen mummula, jossa tunsin ja tiesin, kuka olin ja mistä olin kotoisin.
Kun puolitoista vuotta sitten kuoli mummu, joka oli minulle erityisen läheinen, itkin ääneen hänen kotitalonsa pihalla. Mummu pyysi aina, kun nähtiin, että ”siunaathan minut sitten, kun on sen aika” ja siunasinhan minä, vaikka sydän meinasi murtua.
Läheisen kuolema ei tunnu vain sen tietyn ihmisen menetyksenä vaan paljon isompana asiana. Ihmisen mukana kuolee muutakin. Itse olen tuntenut, miten pala palalta minusta on isovanhempien kuoleman ja avioeron myötä kuorittu lapsuuden turva ja kotipesä pois ja pakotettu kasvamaan vastuuta ottavaksi aikuiseksi. Miten ihmeessä selvisin, sitä en itsekään ihan käsitä.
Aika tekee tehtävänsä ja parantaa. Tunnen silti, että kaikkein isoimmat menetykset kulkevat mukana aina – onpa kysymys sitten erosurusta tai kuolemansurusta tai mistä tahansa menetyshaavasta. Ja mitä enemmän on saanut rakkautta ja itse on rakastanut, sitä kipeämmältä menetys tuntuu. Ja silti kannattaa rakastaa.
Olen 43-vuotias kahden koululaisen äiti, sielunhoidon tuntiopettaja ja tutkija, terapeutti, pappi, mindfulness-, eroseminaari-, asahi- ja ryhmäliikunnanohjaaja ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolestapuhuja. Blogiteksteissäni käsittelen oman työni ja eletyn elämäni kautta parisuhteen ja rakkauden eri puolia. Seuraava eroseminaarini aloittaa 17.10.2017. Käy vilkaisemassa www.miiamoisio.fi tai facebookissa: Miia Moisio - Hyväksyvää läsnäoloa