Kun tapasin mieheni 25 vuotta sitten, odotin jotain aivan muuta. Olin jättänyt virkatyöni ja vuokra-asuntoni vuodeksi, ja odotin lentolippu kourassa oleskelulupaa Intiaan. Viisumi antoi odottaa itseään, mutta mies käveli elämääni. Juuri kun häntä vähiten odotin!
Parin viikon kuluttua tuli lähtölupa. Päädyin intialaiselle yliopiston kampukselle odottamaan kirjettä, puhelinsoittoa, jälleennäkemistä tai vaikka vain öisiä unia yhdessäolosta. Kirjeitä luettiin ja kirjoitettiin sydän karrella. Mikä ikävän polte! Mikä suloinen tuska!
Näinkin voi parisuhdetta rakentaa: mielikuvien, muistojen ja kaipauksen kautta. Se ei kyllä ole helppoa maailmassa, jossa odottamisesta on tullut ajanhukkaa ja ihmisistä toistensa tarpeiden tyydyttäjiä. Intian vuodestani tuli aivan eri sävyinen kuin olin ennakoinut. Katselin kaikkea näkemääni juuri löytämäni rakkauden valossa. Intian eksotiikka värittyi jatkuvalla koti-ikävällä. Kotiin paluuni jälkeen menimme naimisiin puolen vuoden kuluttua ja tässä olemme edelleen toisiamme ihmettelemässä, vaikka poikaset ovat lentäneet jo pesästä.
Kaukorakkauksissa on omat riskinsä. Toisaalta kaipaus lataa sellaista jännitettä kahden välille, jota arki ei ihan vähällä nujerra. Tässäkö resepti väljähtyneille parisuhteille – ottakaa välimatkaa? Erossa oleminen ja toisen unohtaminen ei kuitenkaan riitä lataamaan kaipausta. Täytyy vaalia mielikuvia, ja muistoja. Ajatella toista ja toisen ihanuutta, ja täyttää tyhjä tila fantasioilla ja unelmilla.
Ja yhteen tulon jälkeen täytyisi jatkaa toisen näkemistä kaipauksen kohteena. Kun muistaa ikävän ja yksinäisyyden, tyhjän kainalon ja hiljaisuuden, toisen painautuminen kylkeen saa onnellisen hymyn huulille.
Olisiko niin, että jos saa liian paljon, liian nopeasti, millään ei ole mitään arvoa. Silloinhan kaikki on vaihdettavissa, mikään ei ole ainutlaatuista. On eri asia tutustua kirjeitse kuten esivanhempamme sodan aikaan, kuin muuttaa ensitreffien jälkeen yhteen. (Me teimme nuo molemmat. Minähän olin asunnoton tavatessamme!)
Sanotaan, että sopivasti mitoitettu ahdistus on ajattelun kehittymisen edellytys. Jos vauva saisi aina ruokaa ennen nälän tuntumista, se ei oppisi tavoittelemaan ravintoa, ei toimimaan eikä ajattelemaan. Vasta puutteen tuntu saa tunnistamaan, mitä tarvitsen ja saa ponnistelemaan kohti parempaa. Oman kaipauksen kuunteleminen auttaa tunnistamaan tyhjyyttä, joka ei ehkä täyty parisuhdekumppaninkaan löydyttyä. Rakkaus, josta unelmoimme saattaakin olla vain heijastusta jostain suuremmasta, jota emme osaa edes ajatella. Koti-ikävä ei välttämättä helpotakaan täysin tämän elämän aikana.
Jos me saavutamme täyttymyksen, yhteyden ja läheisyyden ilman piinaavaa odottamista, minkä arvoisena pidämme löytämäämme suhdetta? Jos ei koskaan ole ollut yksin, mikä arvo on yhdessäololla? Tai jos ei ole tuntenut vilua, mikä merkitys on lämmöllä?
Senkin muistan, kuinka tuskallista oli kaipaus kun Toista ei vielä ollut mielessä, kun tyhjä tila piti täyttää pelkillä unelmilla ilman muistoja. Tyhjyys voi olla sietämätöntä. Yksinäisyys voi musertaa.
Olkaamme siis Toisia toisillemme, että unelmat jaksaisivat elää ja odottaa täyttymystään.
P.S Kuva: Marja-Leena Pulkkinen
Olen pappi, paripsykoterapeutti ja entinen perheneuvoja. Nykyisin koulutan uusia perheneuvojia ja opiskelen koko ajan itse lisää. Olen myös entisten teinien äiti ja aina vaan nykyisen mieheni vaimo. Uusperhevaihekin on eletty ja koettu. Kaikesta on opittu. Siitä bloggaan teille perjantaisin muiden perheneuvojien kanssa.
Olen lukenut näitä joitakin kirjoituksia tältä sivustolta, ja mitä tulee itseeni niin minä ja miesystäväni ei olla naimisissa, eikä edes kihloissa vaikka yhdessä ollaan oltu jo 3 vuotta. Miten tavallinen kirkko näke tälläiset asiat, kun on vaan avoliitossa?Kun tunnen ihmisiä jotka kuuluvat metodisti kirkkoon ja siellä tällaista suhdetta ei hyväksytä, vaan naimisissa on oltava, ei voi asua saman katon alla muuten, ja he ei hyväksy minua enää tämän jälkeen kun kuulivat etten ole naimisiin mennyt, ei me edes haluta naimisiin,vaan ollaan tyytyväisiä muutenkin näin.