Onko tärkeämpää rakastaa vai tulla rakastetuksi?
Kuoleman koskettaessa vastaus tuntuu vahvana mielessä. Tätä mietimme äitini kanssa alkuviikosta, kun mummini, joka esimerkiksi antoi vinkkejä parisuhteeseen eräässä blogissani, menehtyi viikonloppuna. Hän meni vaarini, oman rakkaansa, luo. Hänen kohdallaan ikävä päättyi. Me kohtaamme sen uudenlaisena. Sen ikävän keskellä nousi kysymys rakkaudesta.
Olennaiseksi ei niinkään tullut mitä mummini oli ajatellut meistä tai mitä hän oli tuntenut meitä kohtaan. Tärkeämpää oli tiesikö hän mitä me ajattelemme ja mitä me tunsimme. Meille ei ollut tärkeämpää tulla rakastetuksi vaan rakastaa. Tunne ja kysymykset, jotka ovat varmasti pyörineet monen muunkin mielessä läheisen menehtyessä.
Samoin esimerkiksi kirjallisuudessa ja elokuvissa kuvataan usein kuinka oman kuolevaisuutensa kohdatessaan ihminen haluaa varmuuden vuoksi tai viimeisiksi sanoikseen kertoa, että hän rakastaa. Hän ei kysy mitä muut tuntevat vaan hän kertoo, että itse rakastaa. Kuoleman koskettaessa meille on siis usein tärkeämpää rakastaa kuin tulla rakastetuksi.
Kokonaisuudessaan asia ei taatusti ole musta-valkoinen, harva asia on. Onhan meistä jokainen varmasti tuntenut myös sen kuinka merkityksellistä on kokea olevansa rakastettu. Sen tunteen puute riipii ja satuttaa. Kuitenkin tämä äitini oivallus, että maalisen elämän päättyessä katseemme kääntyvät pääasassa siihen, että rakastamme muita, on jotain, mitä haluan kantaa mukanani. Siinä koen olevani lähellä jotain olennaista. Se vaikuttaa ja koskettaa syvästi.
Itsekseen elävä, parisuhdettaan odotteleva ja kirkon nuorisotyönohjaajana työskentelevä transmies. Elämässäni ihmettelen ja pohdiskelen paljon, erityisesti ilmiöitä ihan arkisten asioiden takana. Tekstejäni löydät täältä joka torstai.