Pyhäinpäivä pysäyttää. Varsinkin, jos on joku edesmennyt, jota todella kaipaa, jonka poistuminen on tehnyt kipeää. Aika on loppunut kesken tai aika ei ole edes alkanut. Pyhäinpäivänä syttyvässä kynttilän liekissä roihuaa paljon tunteen paloa, paljon kipua ja surua. Kynttilä kanavoi paljon sellaista, mitä ei pysty sanoiksi pukemaan.
Mutta ei hautausmaalle ole pakko mennä, jos ei pysty.
Voi kynttilän sytyttää kotonakin.
Ajattelen myös niin, että kynttilä kannattaa sytyttää myös muulloinkin, kuin edesmenneen kaipaukseen.
Liekkiin voi kanavoida paljon muutakin. Parisuhdehan on käsittämätön. Se on toteutumaton toive, sydämen levoton tykytys, kuoleman erottama, katkennut, onnen täyttymys tai mitä vain siitä väliltä. Mutta kaikkinensa liekin arvoinen.
Olen jo vuosia kirkon kohdatessani kotimaassa ja ulkomailla sytyttänyt kynttilän parisuhteelleni. Rakkaus kun on väkevä kuin kuolema, kyltymätön kuin tuonela. Se antaa ja ottaa. Rakkaus on yhtä vaikea ja hauras kuin elämä. Vaikka samalla elämääkin suurempi. Liekissä palaa kaikki se tunteen palo, jonka toivoo saavansa pitää vielä elämässään.
P.s. Pyhäinpäivän aikaan voi seurata tarinoita #sytytänkynttilän -tunnisteella ja ehkä jakaa omiaankin
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.