Ihailin kauan ajatusta, josta kollegani kertoi: hänellä oli nuorena Helsingissä asuessaan puolisonsa kanssa tapana sunnuntaisin kävellä ja käydä museoissa. Minusta se kuulosti ihanalta.
Monesti käy niin, että kun lapsi tulee, sitä unohdetaan aikuinen itsensä. Eletään vain ja ainoastaan lapsen ehdoilla, ja omat unelmat tulisi huuhdella vessanpytystä alas. Onhan sitä vapaus toki nyt rajoitetumpi, ja montaa juttua ei ihan voi toteuttaa samalla lailla kuin aiemmin, mutta ihan kaikkea ei mielestäni tarvitse uhrata lapsiperheen alttarille. Ja juuri nyt iloitsen suuresti, että vietin juuri sellaisen unelmoimani sunnuntain, museossa ja Helsingissä vaeltaen.
Ajattelin tänään erityisesti että lapsen tulo ja museokortti ovat mahdollistaneet sen, että olen tänä vuonna toteuttanut unelmani käydä museoissa enemmän. Sellaiset myytit voi mielestäni heittää romukoppaan, etteikö omiakin unelmia voisi toteuttaa samalla, kun jaloissa pyörii lapsi.
Voi olla, ettei maailma ole välttämättä yhtä mieltä kanssani. Taidenäyttelyssähän on monesti sellainen harras hiljaisuus kuin kirkossa. Kukaan ei hiiskahda sanakaan. Ja yksivuotiaalla on äänentuotto hieman spontaanimpaa kuin taidetta hartaudella omaksuvalla suomalaisella. En minä nyt itkevää lasta raahtaisi mukanani, mutta mietin kyllä, ovatko äänet taidenäyttelyssä väärin. Seinällä hehkuu elämä sen kaikissa väreissä ja meidänkö tulisi haudanvakana se sisäämme omaksua.
Ihmiset ja eri museot suhtautuvat tähän hyvin erilailla. Toiset iloitsevat ja hymyilevät ja toiset paheksuvat. Joissakin museoissa on niin kova meno, ettei siellä yksi lapsi edes kuulu. Tiedän pappina sen paheksuvan katseen hyvin, sellaisen, joka jumalanpalveluksessa olisi valmis vaientamaan pienenkin pihahduksen katseellaan. Minulla kyllä soi päässäni silloin lause: “Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.”
Hourinko minä, kun ajattelen, että museot niinkuin kirkotkin kuuluvat kaikille. Ja että aikuisetkin saavat elää myös hiekkalaatikon ja goretexasujen ulkopuolella lapsiensa kanssa?
Äiti, vaimo ja pappi. Uskalsin viimein itsekin luottaa elämän ihmeisiin ja maailmaan tuli kauttani uusi ihminen. Elämä ja parisuhde koostuu pienistä huomionarvoisista hetkistä, jotka yritän pukea Rakkauden roihussa sanoiksi aina sunnuntaisin.