Olipa kerran nainen, joka rakasti miestään hyvin paljon. Rakkautensa hän osoitti niin, että hän antoi miehen harrastaa niin paljon kuin halusi. Ja mies harrasti harrastamistaan golfia, maratontreenausta, kahvakuulaa ja salilla käyntiä ja miesteniltoja – pitihän miehen rentoutua. Nainen tsemppasi miestään myös uralla ja niin mies etenikin omalla alallaan. Mies pääsi johtotehtäviin ja vaimo oli miehestään ylpeä. Hänen oma <3. Nainen järjesti päivänsä niin, että hän heräsi aikaisin, alkoi puuhailla ja siivosi sen, mikä illalla oli jäänyt puunaamatta, teki aamulla jo ruoan valmiiksi iltapäivää varten: niin että ruoka olisi odottamassa koulusta tulleita lapsia ja töistä tullutta miestä. Että heillä olisi helpompaa. Naisen illat menivät usein lapsia harrastuksiin kuskaten – ja siivoten ja puunaten. Mies vietti iltansa treenaten. Se oli sekä naisesta että miehestä oikeutettua. Olihan miehellä niin raskas työ. Nainen teki kaikkensa, kunhan vain mies ja lapset olisivat onnellisia. Rakkaudesta. Itselleen hän ei mitään pyytänyt. Ei ollut oppinut sellaista tekemään. Nainen oli aidosti onnellinen, kun sai olla taustajoukoissa sparraamassa laumaansa. Hänen omiaan <3
Eräänä päivänä mies ilmoitti, että halusi erota. Että hän oli ollut jo kauan tyytymätön ja mikään ei tuntunut miltään. Että hän muuttaisi nyt pois. Asunto oli jo katsottuna. Lapsia hän ei hylkäisi ja kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin. Nainen oli äimän käkenä. Uhrautumisen palkka ei tuntunut reilulta. Mitä minä tein väärin, kysyi nainen ensimmäistä kertaa koskaan. Mies ei osannut vastata.
Vaihtoehto 2: Eräänä päivänä nainen heräsi siihen, että hän halusi erota. Hän, joka ei koskaan ollut edes miettinyt eroa, ei päässyt eroajatusta pakoon. Se oli ensimmäisenä aamulla mielessä ja viimeisenä illalla. Usein hän heräsi eropohdintoihin yöllä. Tuntui, kun hän olisi herännyt syvästä unesta ja tajunnut, että mikään ei tuntunut enää miltään. Ei ollut tuntunut pitkään aikaan. Hän oli kulkenut kuin ulkoapäin ohjattu juna. Näillä junaraiteilla kuului kulkea näin, kun kerran oli kiskonsa valinnut. Suuntaa oli vaikea kääntää. Lapset eivät häntä enää tarvinneet ja miehen ajatuksista hän ei aidosti tiennyt yhtään mitään. Miksi mies treenasi niin paljon, muttei viettänyt aikaa hänen kanssaan? Miksei hän itse hakeutunut miehen seuraan?
Hänen oli lähdettävä selvittämään, kuka hän oikeastaan oli ja miten tässä näin oli käynyt. Ehkäpä hän varaisi ajan terapeutille, vuokraisi väliaikaisen asunnon tai hankkisi uuden harrastuksen, ehkäpä joogan. Ehkäpä terapeutti sanoisi: ”Pyydä mieskin mukaan terapiaistuntoon ja kerro hänelle ajatuksistasi, kirjoita miehelle kirje. Kirjoittamalla ja puhumalla saat selvää myös siitä, mitä itse ajattelet ja tarvitset”. Nainen ei tiennyt, mitä heidän avioliitolleen tapahtuisi, mutta itseensä hän halusi nyt tutustua. Tai ei se ollut edes haluamista, se oli huutava pakko. Oma itse yritti kuoriutua kehosta ulos rääkyen ja parkuen punaisena ja alastomana. Ja kipeää se teki, niin kuin synnytyksillä on tapana. Mutta kun synnytysprosessi oli käynnistynyt, kohtuun ei voi enää jäädä. Lisäksi tarvittiin kätilö, joka ottaisi hänet vastaan, auttaisi alkuun ja kapaloisi elämää varten. Ehkäpä hän tarvitsisi myös doulan. Kun elämän kätilö ja doula olisivat löytyneet, hän voisi vihdoinkin syntyä.
Tämä tarina on tosi mutta fiktiivinen. Aika tyypillinen tarina. Olen kuullut sen aika usein ja tuntenut uhrautumisen imun, nähnyt sen sekä lapsen, vaimon että terapeutin näkökulmasta. Ja mielessäni pelännyt, että jos en nyt ala kuuntelemaan tarpeitani, meille käy juuri näin. Tyypillisesti. Elämän kätilöitä on onneksi siunaantunut ja erilaisia synnytysryhmiä. Mieskin on tullut vierelle doulaksi ja sparraten huutanut : ”Sä pystyt kyllä siihen. Hengitä ja ponnista. Pää näkyy jo.” Eikä tämä ole tapahtunut vain minulle, monen muunkin kumppani on ryhtynyt naisensa elämän doulaksi. Mutta ensin on pitänyt pyytää: ”Voisit sä auttaa mua syntymään? ”
Kukaan ei voi syntyä itsekseen kivutta ja ilman toista. Mistä on syntynyt sellainen harhaluulo, että hyvä parisuhde ja hyvä elämä syntyy silleen itsekseen helposti? Tärkeiden ihmisten ja asioiden eteen on yleensä nähtävä vaivaa. Itsensä eteen varsinkin.
Synnytyksen jälkeen tietää kyllä synnyttäneensä. Mutta kuka jaksaisi jatkuvasti muistella synnytyskipuja kun voi mielenkiinnolla seurata syntynyttä ihmettä? Mitä kaikkea itsestä tai tuosta kumppanista vielä kuoriutuukaan?
Minna Tuominen
Synnyin vuoden synkimpänä päivänä vuonna 1972. Nykyisin olen ainakin, äiti ja vaimo. Ja pariterapeutti, pappi ja tarinateatteriohjaaja. Täällä kirjoitan asioita, joita kohtaan työssä ja vapaalla.