Muistatteko jäätelökesää?

Pariterapiaan hakeutumisessa on kaksi ruuhkahuippua. Toinen on ennen lomia ja toinen lomien jälkeen. Kesän koittaessa herätään siihen, että aurinko lämmittää ja luonto on kuin paratiisi, mutta parisuhde elää syksyä tai talvea. On kenties toive ja muisto jäätelökesästä, mutta miten sinne pääsisimme. Loman jälkeen havahdutaan siihen, että parisuhteen kesä oli kolea. Ei ollut makeaa jäätelöä, ei toisen ihoa. Ei jäänyt lämpimiä muistoja, jotka jäivät mieleen ja kieleen. Näinkö erillään, yksin pitäisi jaksaa jatkaa kohti pimeneviä iltoja.

Pariterapiaan hakeutuvissa on yksinkertaistettuna kolmenlaisia pareja. On pareja joiden arki sujuu, mutta lomat ovat yhtä riitaa ja pettymystä. Onko näille pareille läheisyyteen heittäytyminen niin pelottavaa, että sitä pitää sabotoida riitelemällä? Sitten on pareja, joiden arki on täynnä kaaosta ja riitelyä, mutta kun he pääsevät kaksistaan vapaalle, niin he löytävät yhteyden ja viihtyvät toistensa kanssa. Arjen eläminen yhdessä on tärkeää ja sitähän suurin osa elämästämme on. Yhteyden hetket toistensa seurassa kuitenkin korjaavat monia riitoja ja rikkoumia sekä tarjoavat lepopaikkoja arjen keskelle. On vielä kolmas ryhmä pareja. Nuo parit ovat kadottaneet yhteyden väliltään niin, että sitä ei löydy arjesta eikä lomalta. Heidän kohdallaan mietin, muistavatko he jäätelökesäänsä? Oliko heillä joskus sellainen? Kastelivatko he toisensa jäätelösuukoilla? Piirsivätkö he toistensa karttoja? Hehkuivatko he tunteita ja sykkivät toistensa sylissä? Kesä jolloin he uskalsivat. Kesä, jolloin he eivät olleet yksin vaan yhdessä.

Minua viehättää ajatus, että suhteen alussa, rakastuessamme näemme toisemme parhaimmillamme. Että rakastuneena ja rakkauden kohteena oleminen ei olekaan mitään epätodellista harhaa vaan näin hyvään pystymme, kun rakastuminen ja toivo valaisevat parhaat puolemme. Kun toinen ihminen katsoo minua avoimena, uteliaana ja minä haluan vastata tähän katseeseen, näyttää itseni ja kaiken hyvän minussa. Silloin meitä kiinnostaa kuka toinen on ja mitä hänelle kuuluu. Silloin me osamme puhua ilman vuorovaikutuskursseja minä-viesteistä. Ymmärrämme toisiamme jopa puhumattakin. Hehkumme toistemme lämmössä ja siksi näytämme niin hyviltä.

On paljon helpompaa etsiä jotain joka oli, mutta jonka kadotimme, kun etsiä jotain josta emme edes tiedä miltä se näyttää. Entäpä jos istuisitte hetkeksi kesän vihreyteen vain muistelemaan miltä teidän jäätelökesänne näytti? Onko teillä valokuvia? Katselkaa niitä yhdessä. Auttakaa toisianne muistamaan mitä jäi mieleen. Miltä toinen näytti, tuntui? Miltä tuntui iho? Miltä tuntui katse? Miltä tuntui lämpö? Mitä kaipaat noista ajoista? Mitä kaipaat tältä kesältä? Miltä tuntui uskaltaa silloin?

Entä miltä tuntuisi uskaltaa nyt? Miltä tuntuisi jäätelösuukko, hetken yhteys, kun kylmät kielet lämpenevät tutustuessaan tosiinsa uudelleen? Ei yksi jäätelösuukko kesää tee. Ehkä se voi herättää muiston ja toivon. Miltä kuulostaisi yhteyden etsiminen yhdessä, äkkilähtö parisuhdeleirille? Niitä löytyy esimerkiksi Kataja ry:n sivuilta (www.kataja.fi). Entä yhteinen harrastus, pariterapia, sitten loman jälkeen, tulevia jäätelökesiä silmälläpitäen? Eivät jäätelökesät kuulu vain suhteiden alkuihin tai uusiin parisuhteisiin.  Me kaikki tarvitsemme lämpöä, syliä, yhteyttä kukoistaaksemme ja jotta voisimme hyvin.

Jäätelökesä: Säv. Sami Hurmerinta. San. Mikko Alatalo. Esitt. Maarit Hurmerinta. Levyllä Siivet saan (1978)

Tietoa Toppari Henna

Olen perheneuvoja, paripsykoterapeutti, traumapsykoterapeutti. Työni ja intohimoni on ihmetellä ja tutkia parisuhderakkautta. Asiakkaani, elokuvat, musiikki, taide ja elämä opettavat minulle siitä lisää päivittäin.