Eilen oli ystävänpäivä. Muualla maailmassa se on rakastavaisten päivä, mutta Suomessa silloin muistetaan ystäviä yleisemminkin. Minä en ole koskaan osannut viettää ystävänpäivää. Se on tuntunut aina jotenkin teennäiseltä. Onhan toki mukavaa, että erityisesti yhtenä vuoden päivänä muistan ystäviäni, mutta eikö jokainen päivä voisi olla ystävänpäivä?
Miehelläni ei myöskään ole ystävänpäivän perinteitä. Me emme osta toisillemme romanttisia lahjoja tai tee jotain erityistä juuri ystävänpäivänä. Pyrimme kyllä käymään treffeillä vähintään kerran kuukaudessa ja viettämään aikaa kahdestaan myös arkirumban keskellä. Romanttisia lahjoja vaihdellaan puolin ja toisin silloin tällöin, mutta ystävänpäivä ei ole meille mikään erityinen päivä.
Vuosien myötä olen oppinut antamaan arvoa hetkessä elämiselle, arjen rakkaudenteoille ja -sanoille. Rakkauden tuhoajia meillä oli aikanaan liitossamme enemmän kuin kotitarpeiksi. Niistä kaikista ei varmaan koskaan kokonaan voi päästä eroon, mutta on mukava huomata miten ne vähitellen ovat muuttaneet muotoaan.
Enää minun elämäni ei järky siitä, että toinen ”imuroi väärin” tai lähtee kauppaan lasten kanssa, joilla on likaiset ja ei todellakaan sävysävyyn sointuvat vaatteet. Emme saa raivoisaa riitaa aikaseksi siitä, että puolisoni ”valmistaa jauhelihakastiketta väärin”, eikä elämäni järky siitä, että toinen haluaa levätä työviikon jälkeen, vaikka ” juuri nyt pitäisi siivota”.
Arvostan suunnattomasti sitä, kun puolisoni huolehtii lastemme harrastuskuljetuksista. Koen suurena rakkauden tekona sen, kun hän on kolannut pihan lumesta. Viikonloppuisin hän rakastaa minua ja lapsiamme laittamalla aamupalaa. Kun hän työpäivänsä jälkeen kiipeää rakentamaan talomme yläkertaa, olen onnellinen siitä, että hän haluaa sen tehdä.
Sen sijaan että vaatisin toiselta ja itseltäni suoritusta toisen perään, olen opetellut ottamaan vastaan positiivista palautetta siitä, mitä olen ilman tekoja. Olen opetellut nauttimaan niistä asioista, mitä tykkään tehdä ilman odotusta siitä, että puolisonkin pitäisi nauttia juuri samoista asioista. Olen opetellut olemaan lähellä toista, vaan olemaan.
Onhan toki mukava, että erityisesti yhtenä vuoden päivänä muistan ystäviäni, mutta eikö jokainen päivä voisi olla ystävänpäivä? Erityinen päivä, jolloin kohtaan lähimpiäni rakkaudella ja kunnioituksella ja erityisesti sitä parasta ystävää, omaa puolisoa.
Olen kolmen pojan äiti ja yhden miehen vaimo. Palan avioliittotyölle ja parisuhteen hyvinvoinnille, tällä hetkellä projektikoordinaattorin roolissa Parempi avioliitto ry:ssä.
Vastaa