Siinä ne nyt pötköttävät, väsyneinä mutta onnellisina. Meidän sohvan nurkassa, toisiinsa tiiviisti liimautuneina, nuoret rakastavaiset. Ovat kulkeneet jo pitkään yhdessä, käsi kädessä ja asuneet saman katon alla, kotoa siis pois muuttaneet. Tulivat meille kylään, kun olimme heitä jo pitkään houkutelleet. Ruokaa on oltava tarjolla tietty ja sitten rentoa yhdessäoloa. Ihana katsella rakastuneita ihmisiä.
Heidän ikäisinään, minulla ja puolisollani oli jo muutama lapsi elämää värittämässä, oikeastaan siis kolme lasta nyt aikuisiksi kasvaneet. Meille tehtiin selväksi, että ”susiparina” eläminen ei ole hyväksi. Niinpä kihloihin mentiin, kun yhteen muutettiin ja naimisiin heti puolen vuoden jälkeen. Avioliiton ”turvasatamassa”, saman miehen kanssa olen elämääni yli 30 vuotta elänyt.
Naapuritalossa asuvat edellisen sukupolven ihmiset, appivanhempani. He juhlivat tänä vuonna 60 vuotta kestänyttä avioliittoaan. Hieno saavutus, onnea upealle pariskunnalle! Heidän nuoruudessaan ymmärrettiin vielä vähemmän susipari meininkiä. Naimisiin oli sännättävä, halusi tai ei, sosiaalinen paine piti siitä huolen.
Mitä tässä välillä on tapahtunut? Ajat ovat ainakin muuttuneet. Onko ihmisten mielestä avo- ja avioliitto samoja asioita tai ainakin samanarvoisia? Onko avoparina eläminen nyt tavallista, parempaa, tasa-arvoisempaa ja avioliitossa eläminen outoa, tylsää, vanhan aikaista? Onko avoliitto vapaampi ja avioliitto ahtaampi? Ollaanko avoliitossa vielä toinen jalka oven ulkopuolella ja avioliitossa syvemmin ja tiukemmin toisiinsa sitoutuneita? En tiedä. Huomaan olevani hämmentynyt.
Pappina vihin pariskuntia avioliittoon ja joka kerta olen ollut iki onnellinen heidän puolestaan. Täydestä sydämestäni toivotan heille onnea ja siunausta. Näen pareja, jotka ovat eläneet vuosikausia yhdessä avoparina, heillä on kenties jo isot lapset ja sitten yhtäkkiä ”naps” he haluavat naimisiin. Ihanaa, että haluavat! Mikä saa heidät haluamaan avioliittoa? Mikä saa toiset pysymään vakaasti avoliitossa? Ja mitäs tämä minulle edes kuuluu? Ei ehkä kuulukaan. Haluaisin vain ymmärtää ja pysyä kärryillä.
Minulle ja miehelleni oli täysin selvää, että haluamme kirkkohäät ja yhteiselle elämällemme Jumalan siunauksen. Meille avioliitto on sitoutumisen syvin muoto. Toiset valitsevat toisin. Yritän sopeutua nuortemme tahtoon asua ja elää suhteissaan niin kuin ovat parhaaksi nähneet. Hieno tavoite. Hyvä Paula! Ja kas, huomaan taas ajattelevani ”koskakohan ne menee naimisiin…?” Taidan sittenkin olla kalkkis.
Olen äiti kolmelle kotoa pois lentäneelle nuorellemme, rooli josta en halua edes luopua. Olen elänyt avioliitossa yli 30 vuotta saman miehen kanssa, ja edelleen ihmettelen elämää, parisuhdetta ja perheen pyörittämistä. Rakastan kevättä, kesää, luonnon kauneutta ja erityisesti merta. Eiköhän näistä löydy jotakin kirjoitettavaa :)
Vastaa